Älypää Pelit

Näin. Taas blogittelemassa.

Tämän päivän työt osittain pulkassa - vielä pitäisi käydä illemmalla myymässä vähän leffalippuja ja popcornia sun muuta Bio Rexissä.

Lauantaina Riihimäkirock toi paljon iloa, vaikka välillä vettä vähän satoikin.
Conscious Youths oli todella hyvä yhtye (mukana mm. Paleface ja Redrama + pasuunisti, saksofonisti jne.).
YUP yllätti positiivisesti.
Illan kruunasi tietenkin Don Johnson Big Bandin (aina lihavoituna yhtyeen nimi) loistokeikka, jonne yleisöä pakkaantui kiitettävästi (allekirjoittanut tietenkin eturivissä pikkuveljensä kanssa). Onneksi ko. keikalla on mukana esiintymässä myös beatbox-loistokkuus Felix Zenger (, jonka taidonnäytteitä löytyy esim. YouTubesta tai Elävästä arkistosta)!

Kummisetä tuli Amsterdamista ja toi mukanaan minulle ja pikkuveljelleni kaikenlaista tavaraa. Joku päivä saan nähdä ja kuulla kaikista hienouksista (nyt ko. tyyppi (aika brutaali nimitys noinkin hienolle herralle) on etsimässä kuvauspaikkoja elokuvalle, jonka nimeä tai sen ohjaajaa/näyttelijöitä en voi paljastaa.. käsikirjoitus on ainakin hyvä!). Odotukset ovat korkealla!

Täällä kesätyöpaikassa Kajaanissa alkaa Kajaanin Runoviikko. Tänään Rexin ykkössaliin rakennettiin kunnon puittet esityksille - valoja, laitteita, koneita, ääntä... Jihaa!

Kuuntelin pitkästä aika Iiro Rantala New Trion La Toallan ja Shit Catapultin. Loistavaa! Kerta kaikkiaan.

Nyt pakenen Facebookin ihmeelliseen maailmaan ja tutkailen, onko sinne jo perustettu fanisivustoa Iiro Rantala New Triolle.

Kesätöitä paiskitaan edelleen täällä Kajaanissa elokuvateatteri Bio Rexissä.

Perjantaina työpäivän jälkeen lähden Riihimäelle katsomaan Don Johnson Big Bandin keikan, joka on lauantaina. Paras bändi ikinä, ihan vaan tiedoksi niille, jotka eivät sitä jo tiedä...

Loistokesätyöpaikkani voi ehkä saada jonkun kateelliseksi, mutta kyllä sitä itsekin on hiukan kateellinen. Kummisetäni, ko. leffateatterin päällikkö, on tällä hetkellä Amsterdamissa Cinema Expo -elokuvamessuilla ja siellä hän on aina tavannut kaikkia kuuluisuuksia (viime vuosina esim. Matt Groening, James Cameron, Bruce Willis, Jerry Seinfeld, Borat, Tom Cruise...). Eilen hän soitti minulle ja kertoili innoissaan, kuinka oli tavannut sen päivän aikana Jennifer Anistonin, Hugh Jackmanin, Owen Wilsonin ja Keanu Reevesin... Näin.
Enkä ole lainkaan kateellinen.
Onneksi sentään perjantaina saapuu Suomeen paljon leffatavaraa myös allekirjoittaneelle, niin minulle luvattiin. Viime vuonna sain vaikka mitä DVD:istä, rintamerkkeihin, uniikkeihin lasinalusiin jne.

Kuuntelen Kill Bill vol. I:n soundtrackia ja kohta lähden käsittelemään tämän samaisen kummisedän ja hänen perheensä uutta taloa homeenestoaineella.

Kirjoitan tänne taas pian, jos muistan.

Ai niin, ja minut oli valittu Oulun yliopistoon opiskelemaan.

Nyt ärsyttää. Kaikki.

Junamatkailu avartaa. Perjantaina ajelin junalla Kajaanista Ouluun ja havaitsin jotakin kaunista.

Muhokselta tuli kyytiin matkustajia samaan vaunuun, jossa minäkin matkustin. Nämä tulijat ostivat lippunsa konduktööriltä - hintaa junalipulle Muhos-Oulu oli 2,90 euroa. Matkaa nelisenkymmentä kilometriä.

Mitä erikoista tässä sitten on? No, Oulussa bussilippu maksaa 2,80 euroa. Sillä lipullahan pääsee jopa muutaman kilometrin ja joutuu istuskelemaan liikennevaloissa jne..

Jokin mättää aika pahasti.. Ei tajua.

Alkaneet kesätyöt veivät aikani kirjoitella blogiini heti ylioppilasjuhlien jälkeen. Nyt on aika muistella noin viikko sitten tapahtuneita menneisyyden hetkiä, jotka kuitenkin pysyvät mielessä ikuisesti.

Ylioppilasjuhla-aamuna ei jännittänyt yhtään. Aivan kuin olisi ollut täysin normaali päivä. Juhlapaikalle saavuimme hyvissä ajoin, eikä vieläkään jännittänyt yhtään. Pienoinen perhosia-vatsassa-ilmiö iski kohdalle siinä vaiheessa, kun meitä sataa ylioppinutta alettiin kasata jonkinmoiseksi jonoksi. Pian se olisi menoa..

Kellon tultua puoli yhdeksän (niin, olimmekohan Suomen ensimmäiset ylioppilaat tänä vuonna?), lähdimme liikkeelle ja jännitti.

Liikkeelle lähdettiin ja pian saavuimme salamavalojen paisteeseen. Siirryimme istumaan paikoillemme ja nyt minuun iski todellinen jännitys, joka purkautui minulle tuttuna yököttävänä olona. Hengitin rauhassa yrittämättä olla miettimättä kaikkea tätä ainutkertaisuutta ja sitä, jos kämmäisin (liekö liikaa Oulun murretta, toivottavasti tajuatte...) oikein ruhtinaallisesti. Tuijotin rehtoria, kun hän puhui pitkään ylioppilastutkintotilastotiedoista, mutta tuttuun tyyliinsä teki siitäkin kiinnostavaa (ko. herran opettamina myös matematiikan tylsät tunnit tulevat ihaniksi. lisätietoja saa kysellä).

Sain itseni iloiselle tuulelle - joskin käteni hikosivat edelleen ankarasti - kun alettiin jakaa lakkeja ym. kamaa. Olin kolmannessa rivissä, joten onneksi ei tarvinnut jännittää enää kauan. Seurasin tarkasti, kuka saisi minkäkin stipendin, jotta saisin jotakin muuta mietittävää kuin omat tunnetilani.

Kun kolmas rivi, jossa itsekin istuin, nousi ylös ja kiisi kohti todistus-lakki-stipendi-jonoa, olin aika lailla pihalla kaikesta. Luokkamme keskiarvoltaan paras oppilas sai stipendejä ja hymyilin (ilmeisesti erittäin poissaolevan näköisenä) muiden kanssa. Hän sai viisi stipendiä. Jono lyheni ja minun edelläni ollut ryhmäläiseni lähti noutamaan tavaroitaan. En tajunnut mitään muuta kuin että hän sai jonkun stipendin.

Oman vuoroni lähestyessä näin syrjäsilmällä, että sivupöydältä kyyditettiin jotakin stipendejä lakkeja ojentavalle ryhmänohjaajallemme (tiesin kyllä varmaksi jo etukäteen kaksi stipendiä). Olin aivan pihalla siitä, milloin minun pitäisi liikkua ja mitä piti tehdä, jotta kaikki menisi niin kuin oli ohjattu. Kävelin kuultuani koko nimeni rehtorin lausumana odottamaan ryhmänohjaajan luo. Rehtori alkoi luetella saamiani stipendejä, enkä tajunnut mistään mitään. Kuulin, että olin saanut ainakin englannin ja ruotsin kielen stipendit sekä autokoulun stipendin – jo etukäteen tietämiäni Hufvudstadsbladetin ja Osukin stipendejä en kuullut mainittavan. Naureskelin, samoin teki myös rehtori, joka hymyillen luki saamiani stipendejä. Itsellä ei ollut mitään hajua, millä minut oli palkittu. Lopulta rehtori ojensi todistuksen ja sain myös lakin ja pari stipendikirjaa. Ryhmänohjaajamme sanoi onnitellessaan, että olin taas kerran kirjoittanut oikein loisteliaita juttuja Osukkiin – kiitin tästäkin. Siirryin riviin muiden ylioppineiden joukkoon. En ollut pyörtynyt, kaatanut pöytiä, sanonut mitään tökeröä saadessani todistuksen/lakin.

[Erittäin tärkeänä lisähuomautuksena on lisättävä, että edellistä kappaletta kirjoittaessani ilta-aurinko paistoi ikkunaan loisteliaasti (jatkan siis tämän merkinnän kirjoittamista nyt seuraavana päivänä) ja kuulokkeista kaikuva Don Johnson Big Bandin kappale Rain No. 968 toivat loisteliaan taianomaisen tunnelman tähän huoneeseen.]

Palattuani istumaan paikalleni, saatoin seurata lopun tilaisuuden kaikessa rauhassa ilman mitään paineita. Viimein koitti kuitenkin itse lakin päähän painaminen. Muistan sen erittäin tarkasti varmasti koko elämäni. Hieno hetki.

Meidät sata ylioppilasta vietiin pitkään riviin juhlasalin seinämille ja ensin kaikki koulumme reilut 40 opettajaa (urheilulukiossa niitä riittää.. osaa näistä opettajista en ollut lähes koskaan nähnytkään, mitä lie salibandyopettajia) onnittelivat meitä. Sitten paikalla olevat sukulaiset tulivat kukkineen onnittelemaan. Pihamaalle siirryttiin ja otettiin valokuvia. Ja lopulta siirryttiin kohti kotia, jossa itse juhlat pidettäisiin.

[Tässä välissä valittelen, että en osaa ilmaista itseäni lainkaan ytimekkäämmin… No ei ole pakko lukea.] Vieraita kävi juhlissa päivän aikana vaikka kuinka. Paljon sukulaisia, tuttuja, naapureita, vanhempien työkavereita, muita kavereita. Lahjoiksi tuli lähinnä lahjakortteja ja rahaa, mutta muutama kirja ja astiasetti oli myös eksynyt mukaan – hienoa, että edes jotakin ”persoonallista” tuli (konkreettista rahaa lainkaan väheksymättä).

Juhlien aikana selkeni myös, että lakitustilaisuudessa minun saadessani stipendejä aina vain lisää yleisö oli kohahtanut. Tuosta ei ole itsellä mitään muistikuvaa. No, ihan kiva kuitenkin. =) Yhteensä tuli viisi stipendiä – yhtä paljon kuin tällä aiemmin mainitulla keskiarvoporskuttajalla sekä yhdellä neljässä vuodessa kirjoittaneella. Koulun eniten. Yllätyksiä tapahtuu näemmä aina: ala-asteella sain kuudennella luokalla hienon rahastipendin täysin yllätyksenä, yläasteella en odottanut yhtään stipendiä ja sain kolme (ruotsi, kotitalous, äidinkieli) ja nyt lukion päätteeksi viisi (ruotsi, englanti, Osukki, autokoulu, HBL-lehtistipendi). Kyllä.

Toivottavasti viikon sisällä saisin tuon lakitusjuhlan DVD-muodossa. Koulu kuvasi koko tilaisuuden ja tilasin tietenkin ko. DVD:n. Saanpahan kuulla sen kohahduksen ja nähdä omat poissaolevat ilmeeni juuri ennen lakin ja todistuksen saantia.

Nyt loppuu into kirjoittaa enää enempää ja kyllästyttää (runsaita?!) blogini lukioita. Lisäinfoa saa toki kysellä. =)

Eilen sain erittäin positiivisen sähköpostiviestin lukiomme äidinkielen opettajalta, joka toimii Osukin ohjaavana opettajana. Olin aivan otettu ja ylpeä. =)

Kävin tänään yo-kuvauksissa. Alkoivat klo. 7. Studio PSV:n kuvat ovat aina olleet loistavia ja nyt vaikuttaa taas siltä. Vuoden muotokuvaajatitteleitä löytyy studion kuvaajilta vaikka kuinka.

Tänään viimeiset siivoukset yo-juhlia varten ja huomenna loppuvalmisteluja ja lakkiaisharjoitukset. Hieman meinaa jo jännittää...

Mahtavaa.

Nyt löytyi vuoden hauskin tapaus (tai no eilen).

Virallinen voittaja on Googlen "Käännä sivu" -toiminto.

Esim. englanninkieliset sivustot kääntyvät kauniille kotimaamme kielelle.. joskin täysin päin mäntyä.

Esimerkiksi englannin kielen sana "semi-final" kääntyy kätevästi Googlen toimesta muotoon "puoliperävaunu-lopputurnaus". Aivan, melkein oikein.

Kannattaa kokeilla myös englannin kielisiä laulun sanoja ja laulaa sitten lyriikat "suomeksi". Paras ja hauskin tapaus ikinä!

Nyt lienee taas aika tutustua Googlen uuteen, täydelliseen toimintoon... =)

Armenian laulun sanoin: [per] Qele.

Putin pääsi ilmeisesti Euroopan puhelinlinjojen valtiaaksi.

Arvostus itänaapuria kohtaan laski pakkasen puolelle.

Raivoan.

[Itsesensuuri iski tässä kohdassa. Ei olisi sopinut heikkohermoisille.]

Väkivaltaiseksikin voisin ruveta, jos joku [kaksi sanaa poistettu...] sattuisi nyt tulemaan vastaan.

Ensi vuonna Suomi boikotoikoon näitä laulukisoja [suoritin taas itsesensuuria - yksityisviestillä voin kertoa mielipiteeni].

Enpä ole pitkään aikaan näin vihainen ollutkaan.

Armenian laulu oli siis ennustus. Se kuvannee koko Euroopan mieltä tällä hetkellä. Qele!

Viikko aikaa lakkiaisiin! Joo.

Tästä päivästä on tulossa loistava. Pian kaupungille ja Subwaysta vähän evästä, Suomen Tivolissa katsastelua, kesäinen ilma, Euroviisufinaali, sauna, hienoja ohjelmia, tieteellistä kirjallisuutta ja aidan maalausta. Kaksi viimeistä vähän vähemmän hienoja tapahtumia, mutta kelvollista puuhaa kuitenkin.

Asian tyylikäs vaihto - poks. Löysin noin viikko sitten hienon sanan Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjasta. Sana oli läpikuultamattomammiksi. Suomen kielen kauneutta ei voi ylistää liikaa. Innostuin suomesta lisää eilen, kun lainasin Roman Schatzin kirjan Suomesta - rakkaudella.

Palataan asiaan.

Eilen tapahtui mullistavaa. Jotakin uskomatonta!

Kummitäti oli kylässä ja juttu siirtyi Euroviisuja katsellessa (hyvä Teräsbetoni!) kulttuuriin ja esittelin kummitädilleni Peter Von Baghin kirjaa Sininen laulu, johon on kerätty suomalaista kulttuuria kaikissa muodoissa. Vähän ajan päästä täti sanoi nähtyään kirjassa jonkun kuuluisan maljakon, että vieläkö meillä on se maljakko, jossa on tekijän signeeraukset ja kaikki. Äiti oli kuulemma sanonut aikoinaan tälle siskolleen (joka on siis kummitätini toim. huom.), että joskus, kun tämä maljakko myydään, syödään siitä saaduilla rahoilla kuukausi.

No, äiti sanoi, että ei muista mitään tällaista, eikä edes koko maljakkoa - eikä mitään signeerauksia. Kummitätini kertoi, että se oli sellainen korkea ja vihreä. Äiti tajusi, mistä maljakosta on kyse ja sanoi, että niitähän mahtuu kolmetoista tusinaan. Sitten alkoi tapahtua.

Maljakko löytyy edelleenkin meiltä kotoa - keittiön kaapin perällä käyttämättömän makkaransiivutuskoneen, rikkinäisen kahvinkeittimen ja tonnikalapurkkien vierestä. Hain maljakon ja vein sitä kummitädilleni ja pyörittelin käsissäni - ei näy mitään signeerauksia... Sitten valossa maljakon pohjasta löytyi todiste. Kummitäti todellakin muisti oikein, että maljakko oli jonkin verran hintava - herra Wirkkala (ei Tapio, vaan Tauno, mutta kuitenkin) oli raapustanut nimensä maljakon pohjaan ja tekopaikan Humppila Finland.

Hups. Äitini kertoi, että jos olisi ehtinyt, olisi nakannut tuon maljakon kaatopaikalle heti tilanteen salliessa. Sitä on pidettä missä sattuu, se on ruma ja epäkäytännöllinen... No, kyllä kun tuon suhteellisen suuren maljakon myisi söisi, ei ehkä ihan kuukautta, mutta viikon. =)

Oli aika huvittava tapaus. Loistava muisto tuleville vuosille - tämä melkein oli uuden lekan harjoitusvastustaja, mutta onneksi selvisi ehjänä. Uskon nyt erittäin ihmeellisiin sattumuksiin.

Niin, Teräsbetoni pääsi Euroviisujen finaaliin. Jari Tervon sanoin - taas tulee voitto, me ollaan parhaita (ei todellakaan sanasta sanaan suora lainaus, mutta Uutisvuodossa herra puhui suurin piirtein noin).

Jee.