Älypää Pelit

Ooppera, sinfoniaorkesterin konsertit ja erityisesti baletti eivät kuulu minun kulttuurikokemuksiini eivätkä kulttuurielämyksiini. Olen nähnyt Rigoletton ja Toscan puoliksi – pidättelin nauruani  väliaikaan asti. Tosca ei ole mikään koominen ooppera, mutta sen voi esittää koomisesti. Olen kuunnellut yhden konsertin elämässäni kokonaan, Tampereen kaupunginorkesterin esittämän Pekan ja suden. Parista konsertista olen poistunut kesken. Olen katsonut  yhden baletin, Joutsenlammen, ja ainoastaan koska en halunnut loukata isännöiviä kollegoja Vilnassa. Sen musiikki oli kaunista, ja tanssikin, mutta miestanssija kirvoitti jatkuvaa kätkettyä hihitystä. En ole baletin ystävä.

Iltasin ihailen keittiön ikkunasta lintujen balettinäytöksiä. Ikkunasta näkyy pieni järvi, jonka yllä isot lintuparvet esiintyvät. Sorsaparvet liitävät erilaisissa muodostelmissa edestakaisin –kaunista, kuin balettia. Lokkiparvet lentävät täsmällisemmin edestakaisin, ikään kuin harjoittelisivat paraatiin. Kolmas parvi, joka esittelee iltaisin taitojaan on sekaparvi, jossa enemmistä on naakkoja mutta mukana on myös rastaita. Tuo parvi taas tuo mieleen eräänlaisen mielenosoituksen, rähinöinti ja tappelunnujakat sotkevat jatkuvasti muodostelmalentoa. Tänään, upeana tyynenä aamuna, sorsat esiintyivät nouseva aurinko taustana. Oli upeaa katsottavaa. Ennakoivatko nämä näytökset hyvästijättöä kesämaalle?

Jos olisin vielä töissä, en olisi voinut ihailla tuota aamuista esitystä. Töistä vapaanakin herään aikaisin, tosin tuntia myöhemmin kuin aikaisemmin. Ajattelin, että kaipaisin tuota työn täsmällistä kellotusta, rytmitystä päivääni. Rytmiä on nytkin, sen tahdin määrään minä itse. Yhdestä asiasta olen todella iloinen: sähköpostini määrä on romahtanut. Vasta nyt olen huomannut, miten paljon aikaa kului sähköpostien lukemiseen ja niihin vastaamiseen.  Aluksi olin kiukkuinen, etten voinut pitää työnantajan palvelinta, vaan jouduin hankkimaan uuden. Se kannatti. 

Lokakuun 25. 1929 jäi historiaan New Yorkin pörssin mustana perjantaina. Maailmanlaajuinen talouskriisi alkoi. Se aiheutti vakavia taloudellisia häiriöitä kaikkialla ja johti yritysten sulkemiseen ja ennennäkemättömään työttömyysasteeseen.  En ymmärrä vuoden 2008 pankkikriisistä muuta kuin sen, että jos kansalaiset alkavat siirtää talletusvarojaan turvaan ulkomaisiin pankkeihin, niin raha virtaa maasta pois.  Ja se on vakavaa. Esimerkiksi Saksassa amerikkalaiset luotottajat vaativat 1929 rahansa takaisin. Tällä oli katastrofaaliset seuraukset. Koko sodan jälkeinen taloudellinen kasvu perustui ulkomaisiin luottoihin. Vuoteen 1932 laski teollisuuden tuotanto 60 % ja työttömien määrä kasvoi vuoden 1928  2,8 miljoonasta 6 miljoonaan.  Neljässä vuodessa. 

Ei hätää! Suomalaiset pankit on vakaalla pohjalla. Näin sanoo hallitus.

Viisaan ihmisen kysymys sisältää puolet vastauksesta.

Viisaalta kysyminen on viisauden alku.

Viisauden avain on tietää kaikki oikeat kysymykset.

Älykäs on se, joka selviytyy tilanteesta, johon viisas ei koskaan joudu.

Ihmiset ovat kuin viinit, huonot muuttuvat vanhoina happamiksi, hyvät tulevat vanhetessaan yhä paremmiksi.

Tietoa saadakseen on opiskeltava, mutta viisautta saadakseen on tarkkailtava.

Missä on viisaus, jonka olemme hukanneet tietoon? Missä on tieto, jonka olemme hukanneet informaatioon.

Eilen juhli yksi Suomen sympaattisimmista julkkiksista 30-vuotista elämäntaivaltaan. Ransu Karvakuono, keskikokoinen videonoutaja syntyi Sysmässä 4.10.1978. Seurasin tiiviisti Ransun alkuvuosien  tv-esiintymisiä, erityisesti mieleeni jäi presidentti Mauno Koiviston haastattelu. Harvoin olen nähnyt Koivistoa niin vapautuneena ja monisanaisena. Eilen vietettiin myös valtakunnallista korvapuustipäivää. Ilahduttaakseni talon miestä, jolla vuorostaan on tänään syntymäpäivä, ehdotin, että kokeilisimme uutta (periaatteessa jo yli vuoden vanhaa) yleiskonetta.

Nämä ovat minun leipomiani korvapuusteja.

Halusin leipoa pikkupullia. Talon mies äkkäsi tuon korvapuustipäivän ja halusi korvapuusteja. Annoin periksi, olihan näiden leivonnaisten päivä. Katsoin netistä ohjeet. Talon mies taas luki yleiskoneen ohjeita. Minä kerroin mitä taikinaan tulee ja talon mies käytti konetta. Onneksi menin uteliaisuudesta katsomaan lähempää, miten tuo hieno vempain toimi: talon mies vispasi pullataikinaa. Vaihdoimme välittömästi
taikinakoukkuihin. Korvapuustien muotoilun otin vastuulleni, tulos ei ollut kovin vakuuttava. Mutta kun korvapuustit olivat uunista ulkona, yli puolet oli ihan korvapuustin näköisiä. Oikeastaan ihan onnistuneita. Oppia ikä kaikkea.

Pikkuinen languuripunkkari

Katsoimme eilen Avaraa luontoa. Olen ollut tuon ohjelman pauloissa yli 20 vuotta. Aluksi katsoin sitä pojan seuraksi, myöhemmin aivan omaksi ilokseni. Eilen alkoi 6-osainen sarja Kiinan luonnosta. Hienointa, henkeä salpaavan kaunista luontoa ja hienointa, henkeä salpaavan upeaa kuvausta. Olen iloinen, että vielä viitenä lauantaina saamme nauttia Kiinan luonnosta ja sen erityislaatuisesta faunasta. Eilen tutustuin hauskoihin, ehkä pitäisi sanoa ihastuttaviin apinoihin.

Languurit ovat aikuisina mustia, mutta poikasina inkiväärinkeltaisia. Niillä on hellyttävät silmät ja irokeesikampaus. Ei ole vaikeaa arvata, mikä on ollut mallina  teletappien ulkomuodolle. Sarja on BBC:n takuuvarmaa laatua, mutta ainakin ensimmäisen osan perusteella se ylittää kaikki asettamansa laatuvaatimukset.

En leivo itse täytekakkuja enkä paljon muutakaan. Osaan paljon asioita, mutta en osaa leipoa enkä ommella. Talon miehellä on huomenna syntymäpäivä. Syntymäpäivään kuuluu kakku. Pyysin häntä käymään tutussa ja hyväksi havaitussa konditoriassa ja ostamaan kakun huomiseksi, varmuuden vuoksi vierasvaraksi. Hän toi herttaisimman kakun minkä olen koskaan nähnyt: kahdelle hengelle mukaillun prinsessakakun, jota koristaa kaksi pienenpientä vaaleanpunaista ruusua.

Kaikki alkoi karhusta. Vanhoina kalevalaisaikoina ihmiset eivät uskaltaneet sanoa ääneen metsän kuninkaan nimeä, joten otuksella keksittiin monia kiertoilmaisuja: kontio, ohto ja otso, nalle, mesikämmen. Näillä hellittelynimillä lepyteltiin tuota pelottavaa otusta.  Ja suomen kieli karttui. Nykyisinkin me lepyttelemme asioita tai ilmiöitä.

Olen pohtinut eilisillan ja tämän aamun sanoja: mitkä ovat hyviä sanoja ja mitkä taas pahoja sanoja. Käytin eilen sanaa siivoja ja puhuin mustalaisesta. Tällaiset sanat ovat epäkorrekteja. Siivooja herättää negatiivisen mielikuvan, siistijä on jo parempi sana. Näin yleisesti ajatellaan. Saapa nähdä kuinka kauan. Sillä tällaisilla uudismuodosteilla on tapana saada takaisin aiempi negatiivisuutensa.  Enää meille ei tarjota siivous-  vaan puhdistuspalveluja. Tästä ovat vain pieni askel tilapuhdistajaan. Minä nyt kuitenkin arvostan siivoojaani ja tuota mustalaista, joka tekee erinomaista kouluavustajan työtään. Käyttämilläni sanoilla ole minulle minkäänlaista arvolautausta. Jos sen sijaan käyttäisin sanaa manne, se olisi halventavaa.

Berta von Nákó: Eine alte Zigeunerin, 1879

On vaikea tietää, mitkä sanat voivat olla joillekin loukkaavia tai ärsyttäviä.  Normaalit sanat voivat leimautua, ensin ehkä pienen vähemmistön, sitten muidenkin mielestä. Ongelma pyritään ratkaisemaan välttämällä tai  korvaamalla ne toisilla. Neekeristä tulee musta tai tummaihoinen, vanhuksesta ikä­ihmi­nen tai seniori,  mustalaisesta romani. Siistijä. musta, seniori ja romani ovat kiertoilmauksia eli eufemismejä.  Enää meillä ei ole kuuroja, sokeita ja invalideja vaan kuulo- ja näkövammaisia ja liikuntavammaisia.  Meillä ei ole enää juoppoja tai virallisemmin alkoholisteja vaan nämä yksilöt kärsivät henkilökohtaisesta alkoholiin liittyvästä ongelmasta. Suomen kieli karttuu.

Neekeri on suomen kielen sana, jolla tarkoitetaan hyvin tummaihoista ihmistä. Aiemmin neekeri-sana oli yleisessä käytössä. Nykyisin sanaa kuitenkin pidetään usein halventavana, jolloin sen sijasta käytetään sanaa musta tai USA:n  mustasta väestöstä puhuttaessa afroamerikkalainen. Hieman laajemmassa merkityksessä käytetään myös sanaa värillinen. Puhun yhä neekereistä, esimerkiksi käytän surutta sanoja neekeri, neekerinukke tai neekerinpusu. Jos käyttäisin sanaa nekru, se olisi halventavaa.

Niin me menetimme Brunbergin neekerinpusut, meiltä meni Fazerin lakritsipatukan kääreet ja Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa. Ten Little Niggers sai uuden nimen. Ja näin suomalaisten kielenkäytöstä tuli poliittisesti korrektimpaa.

Miten me sanat miellämme, on hyvin henkilökohtaista. Sana jolla on minulle täysi negatiivinen lataus on eläkeläinen.

Lokakuussa riittää lokaa eli rapaa ja kuraa. Suomen kieli nimetessään kuukausia on ollut huomattavasti mielikuvallisempi kuin sivistyskieli latina. Latinan october tulee kahdeksaa merkitsevästä sanasta octo, sillä aikoinaan lokakuu oli roomalaisen kalenterin kahdeksas kuukausi. Muinaisessa Roomassa sotiminen lopetettiin lokakuussa ja palattiin kotiin talvea pakoon. Viini näet täytyi korjata.

Viinimaissa lokakuu on viininkorjuun aikaa ja myös viinikorjuujuhlien. Oktoberfest on Suomessa kaiketi tunnetuin saksalainen kansanjuhla, johon yhdistyy olut ei siis viini. Vuonna 1810 vietetiin Münchenissä häitä. Baijerin Ludwigin  ja prinsessa Therese von Hildburin kunniaksi järjestettiin näyttävä kansanjuhla ratsastuskilpailuineen. Kansa oli juhlasta ja erityisesti hevosista niin innoissaan, että kilpailut päätettiin pitää seuraavanakin vuonna. Siitä alkoi  Oktoberfestin lähes 200-vuotinen perinne.  Meillä ei tulisi mieleenkään järjestää mitään ulkoilmatapahtumaa lokakuussa. Lokakuu on nimensä veroinen, ankea kuukausi.

Hieman statistiikkaa: Olutta juotiin vuoden 2007 Oktoberfestillä  6 940 600 litraa. Prost!

Lokaa niskaan

Saapa nähdä kuinka paljon lokaa niskaansa saavat tänään illalla Idols-ehdokkaat. Eilen luin HS-verkkosivuilta, että Jone Nikula ihmettelee, miksi esiraati päästää tuomareiden eteen sellaisia kilpailijoita, joilla ei ole mitään mahdollisuutta paitsi nolata itsensä. Näin sanoi Nikula. ”Ei ole korrektia, että ohjelmassa näytetään omasta hönöilystään nauttivia ihmisiä, joiden esiintyminen vain lisää heidän harhojaan. Olen sanonut tästä tuotannolle jo useasti, mutta minähän en asiaan voi vaikuttaa.”

Esiraatiin kuuluva Alex Ojasti puolustautui sillä, että heikot laulajat päästetään ohjelmaan viihteen takia. Näin sanoi Ojasti: ”Viihdyttävyys on tietenkin kaikkein tärkeintä tällaisessa ohjelmassa.”

Tämä on katsojien aliarvioimista. Luuleeko hän oikeasti, että katsojat haluavat nähdä näitä reppanoita. Ja vielä viihtyvät heidän parissaan. Minä haluaisin alusta alkaen seurata jännittävää laulukilpailua. Kyllä varteenotettavilla kilpailijoillakin saataisiin ohjelma-aika täyteen. Ei USA:n vastaavassa ohjelmassa alennettu yhdenkään kilpailijan ihmisarvoa pelleksi.

Lisää lokaa lentää tiedotusvälineissä
Meillä on Suomessa hyvä poliisilaitos ja hyvät poliisit. Nyt saavat lainvartijamme jatkuvasti lokaa niskaansa. Syytöksiä satelee niin tavallisilta kansalaisilta kuin poliitikoiltakin. Minusta aivan turhaan. Toivon poliiseille työrauhaa. Kauhajoelle ja Helsingin huumepoliisille, joka on Suomen tehokkaimpia poliisiyksiköitä.

Vuodesta 1959 elämäni yhtenä ohjenuorana on toiminut  Billy Wilderin elokuvan Piukat paikat loppurepliikki: Kukaan ei ole täydellinen.  Elokuvassa kaksikko Joe (Tony Curtis) ja Jerry (Jack Lemmon),  rahattomat muusikot joutuvat pakenemaan mafiaa. He saavat idean ja pukeutuvat naisiksi päästäkseen naisorkesterin soittajiksi. Joe kutsuu itseään Josephineksi, Jerry on Daphne. Elokuvan viimeinen repliikki on elokuvahistorian kuuluisimpia. Kun Daphne kertoo häneen ihastuneelle vanhalle herralle olevansa mies, tämä miettii hetken ja vastaa: "Kukaan ei ole täydellinen."  En ole koskaan nauranut niin makeasti. 

Olen siitä alkaen ollut sitä mieltä, että siinä mitä tekee täytyy olla hyvä, mutta ei täydellinen. Eilen oli siivouspäivä. Meillä on joka toinen tiistai siivouspäivä. Ja joka toinen tiistai minulla huono omatunto siitä, että meillä siivoaa siivooja, en minä. Nyt erityisesti, kun olen päätoiminen pelaaja ja blogisti.

Kaikki alkoi kolme vuotta sitten. Halusin kodin olevan kunnossa, kun saimme tärkeitä vieraita. Siitä se alkoi. Oli hienoa, että koti oli kunnossa.  Minä inhoan imurointia. Pölynimuri on markkinoiden hiljaisimpia, mutta silti se pitää helvetillistä meteliä.  Voisin silti ehkä imuroida silloin tällöin, mutta tuskin pesisin säännöllisesti lattioita. Toistan: On hienoa, kun koti on siisti. Mutta mitä ajattelevat ystävät ja tuttavat? Pitävätkö he minua laiskimuksena? Taatusti ainakin osa pitää, ja osa ajattelee ainakin hiljaa itsekseen, että hoidan huonosti finanssejani. Mutta kukaan ei ole täydellinen!

Kyllä minäkin siivoan vimmatusti. Minä siivoan paikat kuntoon joka toinen tiistai. Ennen siivoojan tuloa. Myös talon mies saa monta askaretta hoitaakseen.

Käytän myös pesulan palveluja. Haluan, että pöytäliinat, lakanat ja tyynyliinat ovat mankelisileitä. Tämäkin kirvoittaa tutuilta aina silloin tällöin paheksumiselta kuuluvaa ihmettelyä. Kukaan ei ole täydellinen. Pyyhkeet hoidan itse.

Huono, hyvä vai täydellinen?
Idols sai sunnuntaina 1020 000 katsojaa. Siis ohjelman täytyy olla ainakin hyvä. Maanantaista alkaen on lehdet täyttäneet sivujaan Nikulaa ilkeydellä ja säälineet näitä Nikulan uhreja.  Idolsin ensimmäisen tuotantokauden ilkeä Hannu Korkeamäki tuuraa torstaina Patricia. Saapa nähdä, kumpi osaa olla ilkeämpi, Hannu vai Jone.  Voittajan saamme lukea lehdistä. Olisi tosin hyvä muistaa vanha viisaus: Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ei hyville laulajille ilkeillä, saati sitten niille harvalle lähes täydelliselle, jotka ilmeisesti ovat jo kaikkien muiden paitsi minun tiedossani. Musikaalisuuteni ei näet ole täydellinen, ei edes hyvä. Tosiasiat on tunnustettava.

… ole ystävä minulle. Tämä on yksi suosituimmista muistokirjavärssyistä. Heti herää kysymys, kuinka moni tietää, mikä on muistokirja. Se ei ole nyt oleellista. Oleellista on, mitkä ne voisivat olla, nuo kolme sanaa, joissa on se ystävyyden ja välittämisen viesti.  Ulkomaiset vaihto-opiskelijat kiinnittivät huomionsa samaan  asiaan riippumatta kansallisuudesta. Ja sanoivat ihmettelynsä ääneen.

Meiltä suomalaisilta nimittäin puuttuu kolme tärkeää sanaa, joita ilman erityisesti keski-eurooppalaisissa kulttuureissa ei selviä kymmentä minuuttiakaan.  Ne ovat: kiitos, ole hyvä ja anteeksi. Ne tuntuvat olevan nuorille ja valitettavasti myös useille vanhemmillekin täysin tuntemattomia. Tosin joskus kuulee korvikkeita, kuten aha, tossa ja oho, murrealueesta riippuen. Näiden viesti on kuitenkin hieman erilainen, koska ne sanotaan yleensä huolimattomasti, ilman katsekontaktia.

Meiltä puuttuu tietynlainen kohteliaisuuskoodisto lähes täysin. Esimerkiksi aivan peruskohteliaisuus: tervehtiminen.  Ja se näkyy erittäin selvästi jo ala-asteella. Opettajia ei tervehditä, saati sitten kaikkia koulutovereita. Ja mitä pitemmälle kouluttaudutaan, sitä harvemmiksi tervehdykset jäävät.

Toisin Saksassa. Siellä koululaiset ja opiskelijat tervehtivät koulukäytävillä ja pihamaalla  tutut ja tuntemattomat. Opettajia ei sinutella, ja opettajat teitittelevät opiskelijoita viimeistään toisen asteen koulutuksessa. Ei tällaisessa kulttuurissa haistatella opettajille sillä helppoudella kuin meillä. Silmät aukaiseva ja yhä vielä myhäilyttävä tilanne on yhteiskuntatalouden tunnilta, opiskelijat noin 15-vuotiata. Eräs vilkas, hieman äänekäs hiphoppari sai nuhteen: Würden Sie, Herr Bauer, jetzt Mund halten (Voisitteko, herra Bauer, pitää nyt suun kiinni)! Teitittely ja herra+sukunimi viestivät samanarvoisuutta opiskelijan ja opettajan välillä. Opettajilla on tästä huolimatta tarvittava auktoriteetti.

Siinä ja siinä: teititelläkö?

Tässä olisi minun reseptini koulumaailman uuteen hyvinvointiin: kolme pientä sanaa. Kiitos, ole hyvä, anteeksi. Tästä voisi lähteä. Pienesti. Ongelmana on, että näitä ei enää voi opettaa koulussa. Niiden on kuuluttava kodin arkeen. Kotoa käytös omaksutaan. Jos lapset vielä oppisivat tervehtimään kunnolla ja osoittamaan arvostusta teitittelemällä olisimme jo pitkällä. Hurjan pitkällä.

Aamupäivällä Impi, kaksivuotias, oli vierailulla. Keräsimme omenoita ja opiskelimme kieliä. Kaneliomenat ovat nyt parhaimmillaan. Katsoimme Vaahteramäen Eemeliä. Myös talon mies. En ole pitkään aikaan nähnyt minkään tv-ohjelman saavan hänet hymyilevän niin usein kuin Eemelin. 

Lelulaatikossa on ZDF:n Mainzelmäncheneitä. Niiden yksi tehtävä on toivottaa Saksan kakkos-TV:n katsojille hyvää iltaa eli Guten Abend. Siitä alkoi Impin kieliopinnot. Lounaaseen mennessä sujuivat kahdella kielellä tervehdykset, paitsi italian buon giorno. Sitä hän ei edes yrittänyt sanoa, mutta toisti kyllä ilmeeni ja kädenliikkeeni. Tajusin lasten olevan erinomaisia peilejä.

Kolme mainzelmäncheniä

Impin lähdettyä jäin miettimään, miten varhain opittu jää lähtemättömästi mieleen. Olen aiemmin kirjoittanut blogissani, miten aikoinaan kadehdin klassista koulutusta ja klasulaisia. Siis heidän latinan taitoansa. Luin latinaa vapaaehtoisesti, sivistyssanakirjan lentäviä lauseita. Ja tosiasia on, että kiinnostus ja erityisesti tuo vapaaehtoisuus teki tämän vieraan kielen opiskelun helpoksi ja mukavaksi. Minun on myönnettävä, että silloin myös hieman. snobbailin noilla viisauksilla.

Tässä viisitoista viisautta, joita on toistettu lähes pari vuosituhatta ja  joiden viesti on vain vahvistunut ajan kuluessa:

- Docendo discimus  Opettamalla me opimme  

- Non scholae, sed vitae discimus  Ei koulua, vaan elämää varten   Seneca

- Ex nihilo nihil fit Tyhjästä ei synny mitään  

- Errare humanum est Erehtyminen on inhimillistä  

- Age quod agis Tee mitä teet eli keskity työhösi äläkä siirry sivuseikkoihin

- De gustibus non est disputandum Makuasioista ei voi kiistellä  

- Festina lente Kiiruhda hätiköimättä  

- Finis coronat opus Loppu työn kruunaa  

- Sapienti sat Viisaalle kylliksi; viisas ymmärtää vähemmästäkin   Terentius

- O tempora, o mores Oi aikaa, oi tapoja

- Fiat justitia, pereat mundus Oikeus tapahtukoon, vaikka maailma menisi nurin  

- Repetitio est mater studiorum  Kertaaminen on opintojen äiti

- Quot capita, tot sensus Niin monta mieltä kuin miestäkin  

- Nosce te ipsum Tunne itsesi Sokrateen mielilause

- Homo homini lupus Ihminen on hmiselle susi

 
 Dixi!  Olen puhunut

Törmäsin eilen iltapäivällä erääseen kuvaan ja hermostuin todella. Olin aiemmin tympääntyneenä lehtien Kauhajoki-uutisointiin siirtynyt lukemaan saksalaisten verkkolehtien huomattavasti asiallisempia uutisia tapahtumasta. Eräästä artikkelista oli linkki sivustolle, jonka vasta myöhemmin huomasin olevan  suomalainen. Sieltä löytyi äärimmäisen laajat teksti- ja kuvamateriaalit Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista. Alkaen irc-viestiketjusta Jokelan surmien tapahtuma-ajankohdalta Auvisen ja Saaren nettikuviin, siellä voi myös katsoa heidän videoklippinsä ja lukea heidän viestejään.

Lisäksi siellä oli mainos.  Jokainen voi nyt ostaa Matti Juhani Saari-paidan $22, 99:lla. Näpäytin vahingossa hiirellä tuota mainosta, ja siltä aukeni lista, josta kävi ilmi, että Auvinen on listalla 50. ja ensimmäisenä on etelä-korealainen Woo Bum-kon 57 uhrillaan. Listan otsikko oli  Top 50 Killing Sprees. Jokaista oli linkki Wikipediaan, mistä voi lukea surmatekojen faktat.  Jos oikein ymmärrän spree tarkoittaa raivoa.  Saksan kielessä Gerdtistä, Auvisesta ja Saaresta käytetään sanaa Amokläufer.  Amok tulee malesian kielestä ja tarkoitaa raivoavaa. Sillä kuvataan ihmisen normaalista poikkeavaa henkistä tilaa, jota leimaa sokea viha, hurja aggressivisuus ja täysvalmius väkivaltaisiin tekoihin.

Minä hermostuin täysin tuosta sivustosta. En voinut kuvitella, että sellaista voi ollakaan. Tunnen nyt itseni ääliöksi, että olin tuohtunut lehdestä lukemastani lauseesta: Suomi ammuttiin maailmankartalle. Tämä unohtui kun näin mitä nuo sivut sisälsivät. Kaiketi internet on vapaa kaikelle mahdolliselle. Ei muuten saisi olla.

 
Samuli Paronen kirjoitti 70-luvulla: Suomi kuuluu hyvinvointivaltioihin, suomalaiset pahoinvointikansoihin. (Iltasanomien pääkirjoitus)